Auringon laskiessa saapui luokseni joku ja puhui minulle näin:
Olen silmäillyt tätä usviin kietoutunutta palloa joka puolelta, olen levittänyt eteeni sen pinnan kuin vaatteen.
Olen antanut vuosituhansien kulkea silmieni editse ja aikakausien vaeltaa ajatusteni valokehän kautta.
Olen seurannut arjalaisten vyöryä yli Intian, olen kulkenut kansainvaellusten mukana Niilin rannoille ja yhä auringonlaskua kohden maailmanporteille. Olen ollut kelttien kanssa asuttamassa Euroopan metsäisiä maita ja germaanien mukana niitä valloittamassa.
Ihmissuvun historiaa olen tutkinut kuin vanhaa mestarimaalausta ja ihmisten ajattelua aikojen aamusta saakka kuin vanhaa sävellystä, vaikeastiluettavin merkein kirjotettuna.
Olen tutkinut Brahmaan olemusta Upanishadien hämäristä lauseista ja vaieten mietiskellyt Parabrahmania viisaiden keralla. Krishnan huilua ja Apollon lyyraa olen kuunnellut. Memnonin patsaiden soidessa olen aamuaurinkoa tervehtänyt ja illanhämyssä Dodonan tammien kuiskeessa uneksinut. Olen imenyt sieluuni keskiajan katedraalien korkeiden holvien pyhää hartautta, lumoutuneena olen kuunnellut Fransiskuksen laulua auringolle ja ihaillut hänen morsiantansa, köyhyyttä. Olen istunut uskonpuhdistuksen riisumissa kirkoissa ja kuunnellut kovien ja rehellisten sanojen kimmahtelua alastomista kiviseinistä.
Monta olen uskontoa tavannut ja monessa uskonnossa saman uskon eri nimien alla tuntenut. Erilaisten uskonkappaleiden kuoren alta olen etsinyt taian, joka antoi ihmisille voiman elää sankarillisesti ja kuolla kohotetuin mielin, ja monien dogmien kummallisista pikareista olen väkevää hengenviiniä juonut. Moneen oppirakennukseen olen astunut, niiden sokkeloissa harhaillut ja vihdoin kaikista pyhimmän esiripun edessä saman Sanomattoman läsnäolon tuntenut. Ja niin olen päätynyt rakastamaan jokaista oppia ja oppirakennusta ja asiallisesti keskustelemaan ihmisten kanssa, jotka niitä omikseen tunnustavat.
Olen iloiten kuunnellut laineiden laulua sisämaan järvellä, mutta vasta merien vihreä aava on minulle näyttänyt valtavan Vesien Hengen ja opettanut minut häntä rakastamaan. Olen hengittänyt kukkien tuoksua lempeissä laaksoissa, mutta vuorien korkeudessa olen tuntenut ylhäisen Ilmojen Hengen läsnäolon ja haltioitunut. Olen uneksien katsellut tähtien välkettä lammikon pinnalla, mutta tähtiöinen äärettömyys on herättänyt minussa aavistuksen majesteetista Kaikkeuden Hengen.
Aina ja kaikkialla olen rajoitetun hyväksynyt, mutta rajatonta rakastanut, sanoja toistanut, mutta sanomattoman edessä lumoutuneena hiljentynyt, muotoja ihaillut, mutta muodottomassa Korkeinta aavistanut.
Monta kertaa olen tarttunut totuuteen määritelmän kouralla ja sanonut vastaantulijoille: katsokaas, totuus on tässä! Mutta kotonani olen huomannut kourani tyhjäksi, vain häipyvä tuoksu on siitä kasvoilleni lemahtanut. Ja niin olen vähitellen jättänyt määritelmän toisensa jälkeen ja alkanut vaieten miettiä totuutta kaikkien määritelmien tuolla puolen. Olen siunaten jättänyt temppelit, opit ja uskontomuodot ja allani maa ja ylläni ääretön kaikkeus olen vapauden raskasmielisessä, pyhässä onnessa kantanut 'ajatusteni uhrin Äärettömälle'.
Pyhä autius oli ympärilläni ja hetken luulin olevani yksin. Mutta pian sain nähdä olevani sangen myöhäinen tulokas asutuille maille ja kohdattuani ensimmäiset ihmiset uudessa ympäristössäni jouduin hämilleni ja kysyin itseltäni: Kuinka olen minä rohjennut tulla tänne? Vasta pitkän ajan kuluttua tulin ymmärtämään, että vapaiden alueilla, jonne olin saapunut, ei kysytä, oletko suuri vai pieni. Siellä kysytään, oletko vapaa, mikä on mielenasenteesi? ...
Vielä kerran silmäilin tätä usviinkietoutunutta palloa puolelta ja toiselta ja levitin eteeni sen pinnan kuin vaatteen. Vielä kerran annoin vuosituhansien kulkea silmieni editse ja aikakausien vaeltaa ajatusteni valokehän kautta. Aina ja kaikkialla esilletungeksivien ja toisiansa tyrkkivien oppien ja niiden uskonvarmojen tunnustajien ohitse etsin tien niille hiljaisille ylänkömaille, joilla vapaat asustivat. Ja heille, vapaille, sanoin:
Sanokaa minulle, mikä on totuus?
Mutta he vaikenivat. Ja heidän hymynsä oli surumielinen ja hyvä. Silloin sanoin minä:
Opettakaa minua. -- Ja he näyttivät katsovan jonnekin kauas ja vaikenivat.
Pitkän vaitiolon jälkeen kysyin itseltäni: Mahtavatkohan he tietää mitään Jumalasta? Ja silloin vastasi joku heistä:
Jumalasta ei mitään tiedetä. Häntä ollaan hengessä ja totuudessa. -- Jumala siis kuitenkin on, sanoin minä. Ja he sanoivat: Mitään muuta kuin Jumala ei ole.
Ja tuossa heitä ympäröivässä pyhässä hiljaisuudessa aloin minä aavistaa, kuinka jumalallinen Elämä tulee tietoiseksi itsestään ihmisessä.
Taasen kysyin heiltä: Onko olemassa Laki? Ja he vastasivat: Ei ole muuta kuin Laki. -- Se on hyvä, ajattelin minä, sillä Laki on oikeus. Mutta he hymyilivät lempeästi ja sanoivat: Lain vaikutus eristyksen alueilla on oikeus, mutta sen olemus on rakkaus.
Taas kysyin minä: Olemisella on siis tarkoitus? He vastasivat: Oleminen on tarkoitus. Kaikkialla vallitsee täydellisyys ja sopusointu. -- Ja tuossa heitä ympäröivässä pyhässä hiljaisuudessa aloin minä aavistaa, mihinkä pohjautuu Suurten majesteetillinen rauha.
Jälkeenpäin ovat he, vapaat, paljon minulle puhuneet. Paljon olen oppinut siitä, mitä he ovat minulle sanoneet, mutta enemmän vielä opin heidän vaikenemisestaan. Sillä heidän sanansa tulevat esille vai johdattaaksen kuulijan Sanomattoman lähettyville ja ovat joka hetki valmiina jättämään puheenvuoron Hiljaisuudelle.
Iltatähdet olivat syttyneet ja hän, joka oli minulle puhunut, vaikeni. Vihdoin kysyin häneltä: Miksi kerrot minulle kaikesta tästä? Hän vastasi Että kertoisit ihmisille vapaista ja heidän uskostaan.
-- Mutta eiväthän ihmiset tahdo olla vapaita, lausuin.
-- Eivät, sanoi hän, useimmat eivät tahdo. Mutta muutamat joko jo ovat sitä tai ovat vapautumaisillaan. Kuitenkin heidän elämäänsä autioittaa luulo, etteivät ole mitään lakattuaan olemasta jotain määrättyä ja heistä tuntuu kuin olisivat yksin. Kerro heille vapaista ja heidän uskostaan.
Hän poistui, mutta sisälleni ja ympärilleni oli jäänyt avartunut hiljaisuus.
Ja mieleeni nousivat runoilija Homesin sanat:
'Rakenna yhä uljaammaksi talosi, oi sieluni, ajanjaksojen nopeasti kiitäessä! Jättäös matalakattoinen menneisyytesi! Olkoon edellistä ylväämpi jokainen uusi temppeli, jonka avartuva holvi vielä erottaa sinut taivaasta, kunnes vihdoin olet täysin vapaa ja jätät kuluneet kuoresi elämän levottoman meren rantamille'.
